Aurinko, joka lämmittää niin monia, on nyt saavuttanut myös minut. Aurinko, jota odotetaan niin monta aamua nousevaksi. Aurinko, jonka säteiden valokeilassa kelpaa paistatella. Aurinko, joka ei laske ikinä.
Se on se reservin aurinko.
Sanon pari sanaa armeijavuodesta, ennen kuin aika ehtii enempäänsä kultareunustaa muistoja, ennen kuin tekohampaat tohveleihin aamulla unohtaneena keikun kiikkutuolissa ja kerron kolmannelle sukupolvelle sen olevan elämän parasta aikaa. Vuosi oli pitkä. Kesän kuumat vaihtuivat nopeasti syksyn pimeyteen ja erittäin hitaasti tuntui aika kuluvan pimeässä marraskuussa. Tuolloin elettiin päivä kerrallaan, tiirailen kaamosmasentuneina pimeää taivasta auringon tai valaisevan lumen toivossa. Kurjaa oli, mutta lomat ja tupakaverit piristivät. Sopivalla sisäpiirihuumorilla kamppailimme palveluksen joululoman paremmalle puolelle, ja aurinkokin alkoi paistaa yllättäen keväthangille. Suksi luisti ja kevät kumpusi varusmiesten rintoihin D-vitamiinivarastojen alkaessa jälleen täyttyä. Lumet sulivat ja loppupalveluskin hujahti sormien lävitse ikään kuin huomaamatta siinä sivussa, aika oli kasvattanut siivet.
Yhtäkkiä elettiin kesäkuun kahdettakymmenettä. Päivää, jota oltiin odotettu niin kauan ja joka silti pääsi yllättämään. Sinä aamuna aurinko valaisi lenkkipolkua ennennäkemättömän kirkkaana. Oli kesä.
Nyt lähes kolmen viikon päästä reserviläisyys on alkanut valjeta kaikessa hienoudessaan. Helsingin kesä ei rajoitu viikonloppulomiin, vaan loma on täsmälleen omavalintaisen pitkä. Tekemistä ja näkemistä maalaispojalle riittää. Raksahommia on mahdollisesti edessä ja niitäkin on ilo lähteä tekemään. Työmaalla kukaan ei nimittäin pidä sulkeisia, tetsauksia tai teksejä. Lahkeet saavat roikkua särmäämättä ja kolhiutuneet kengät ovat vain ahkeran työntekijän merkkinä. Hiukset saavat kasvaa komeaksi kesannoksi eikä sille niitylle yksikään kersantti pääse laiduntamaan. Ehkä viiksetkin uskaltavat nyt paljastua nenän alta, kun valvojana toimii ainoastaan oma silmäpari aamulla peilistä..?
Vaikkei aika vielä jokaista muistoa ole kullannutkaan, niin tiettyjä asioita inttimaailmasta kaipaa jo nyt: Muonituskeskusta, jossa ruoka oli maukasta, ilmaista ja sitä sai syödä niin että morttipololla napa rutisi. Pyykinvaihtoa, jossa puhtaat vaatteet ojennettiin likaisia vastaan iloisesti palvellen. Iltavapaita, jolloin kasarmilla ja sen ulkopuolella tapahtui yhtä sun toista. Omaa punkkaa. Hyppyjä. Aamulenkkiä...no, nyt ollaan jo näissä pään sisällä kultautuneissa muistoissa.
Ennen kaikkea intistä kaipaa kavereita. Niitä, joiden kanssa jaettiin niin monet koitokset. Niitä, joiden kanssa kamppailtiin, nahisteltiin, joskus jopa tapeltiin. Niitä, joiden kanssa hihitettiin illalla punkassa. Niitä, joiden kanssa elettiin vuosi ja joista tuli kuin veljiä. Omat tupalaiset tulivat tietysti parhaiten tutuiksi. Rangerit, yhteydenpito jatkukoon hamaan kiikkustuoliin asti!
Nyt reservissä seison
mietin
vuosi takana
elämä edessä
muistoja eväänä kasa
ja kavereita, roppakaupalla
jälleen ollaan risteyksessä
tiet haarautuvat
nyt ja aina
mieltä lämmittää reserviläisen,
Aurinko.
