Reissun päältä

Tarkemmin sanoen tien päältä terveiset kajautan. Viime kerrasta on aika taas rientänyt. Niin ollaan mekin. Falconin mittariin on ajettu yli 8000 km näiden viiden viikon aikana. Poika saavuttaa muuten ihan pian kunnioitettavat 190 000 kilometriä. Tiedä vaikka paistettaisiin lättyjä sen kunniaksi! Sen verran hyvin on kyytiä meille antanut. Ford on pelannut reissussa kuin ajatus: pääosin järkevästi, luonnollisesti toisinaan myös tökkien ja harhautuen. Ei se koskaan meidän matkaa ole katkaissut. Kerran se keitti keskellä valtatietä, mutta yksinkertaisesti pysäyttääkseen meidät auringonlaskun ääreen. Muuten lämmönsäätely on pelannut, niin matkustamossa kuin konehuoneessa. No, kerran Brisbanen moottoritiellä ruuhkassa seistessä ilmastointi petti. Siinä sitten miellyttävä sauna, ja Gold Coastilla saatiin taas arktisen kylmää ilmaa pirttiin! Kerran tankatessa poika imaisi mystisesti 66 litraa, vaikka yleensä tyhjään tankkiin on uponnut kuutisenkymmentä. Vatsavaivathan siitä seurasi (video). Pieniä viilailuja silloin tällöin on tehty: yksi rengas on vaihdettu, kattoverhousta liimattu takaisin kattoon, lyhyet valot uusittu.. Ja taas mennään. Oiva auto! Tammikuun puolivälissä omistajaa vailla näiden poikien jatkaessa Uuteen-Seelantiin, vink vink.

Kuusi viikkoa Australiassa vietettynä. Tuntuu melko vähältä. Joka päivä maisema vaihtuu, näkee ja kokee uutta. Ja kun aikaa miettii taaksepäin, tuntuu kahden viikonkin takaiset asiat kaukaisilta. Kuten vaikkapa vaellusreissumme Fraser islandille Brisbanen pohjoispuolella, reilu 2500 km sitten. Ajan kultaamin muistoin isken tarinaa nyt tuolta oivalliselta patikkareissulta.

Lähtöä edeltävänä iltana surffailtiin netissä suunnitellen Fraser islandin, maailman suurimman hiekkasaaren valloitusta. Niin ponteva kuin Falcon onkin neljine sylintereineen, on sillä kuitenkin vain kaksi vetävää rengasta. Hiekkasaarelle se tarkoitti no-go. Nelivedon vuokraus olisi maksanut mansikoita. Ja koska me oman tien kulkijat emme halua ottaa osaa valmiille kiertoajeluille, jossa pääosin itämaisen näköiset turistit tungeksivat objektiiveineen ja vyölaukkuineen (lue: ne olivat kaikki erittäin maksullisia), jäi vaihtoehdoksemme matkata lautalla saarelle ja patikoida lauttarannasta valitsemaamme kohteeseen. Nettitiedustelun myötä kohteeksi valikoitui lake Mckenzie, joka oli TripAdvisorin sivuilla saaren selkeä ykköskohde. Toisaalta se oli myös lähin järvi lauttarannasta, noin 12 kilometrin taipaleen takana. Koska matkaa oli sen verran reilusti, päätettiin retkestä tehdä yhden yön reissu.

Illalla pakattiin rinkat ja aamulla säntäiltiin ruokakaupassa, nestekaasukaupassa sekä telttailumaksukaupassa. Pitkällisen säntäilyn, hienoisen harhailun ja tietyömaalla jonottamisen seurauksena myöhästyttiin kirkkaat 10 minuuttia aamupäivän lautasta. Lopetettiin säntääminen, ostettiin liput parin tunnin päästä lähtevään lauttaan ja istuttiin täyttämään glykogeenivarastojamme ananaksen ja voileivän merkeissä. Oli muuten makein ja mehukkain ananas ikinä!

Puoli kahden maissa lauttamme saapui Fraser islandin Kingfisher baylle. Muiden matkustajien ajaessa autoillaan lomakohteisiinsa nämä pojat solmivat kengännauhansa ja ryhtyivät laittamaan jalkaa toisen eteen. Pienellä hakemisella kävelyreitin alkupää löytyi kylän perukoilta. Kilometrin kävelyn jälkeen reitti tuli autotien risteykseen eikä jatkoa selvästi näkynyt. Google mapsia hyödyntäen todettiin, että viehän se autotiekin samalle järvelle. Ei siinä sitten kun autotien laitaa tamppaamaan! Autotie oli yhtä kuin yksikaistainen hiekkatie. Hyvin hiekkainen, upottava tie. Kun rinkkaa kantava mies siinä askelsi, niin jalkaa nostaessa koko ruumiin paino oli hetkellisesti tukijalalla synnyttäen huomattavan tien pintaan kohdistuvan paineen. Seurauksena tästä tie, hiekkainen kun oli, antoi periksi jalan alla noin 15 senttiä luoden askellukseen paikallaan polkemisen tuntua sekä nostaen niin ruumiinlämpöä, sykettä kuin hiekan määrää kengissä. Alussa tuumattiin, että eiköhän tie tästä vielä kovetu kun hetki edetään. Minuutit muuttuivat kuitenkin tunneiksi ja totuus alkoi valjeta: vaelsimme Fraser islandilla, maailman suurimmalla hiekkasaarella. Hiekkaa siis riittäisi niin paljon kuin jaksaisi polkea. Oli siinä muuten hiki! Aurinko porotti, rinkka lämmitti selässä ja hiekkatie oli kuuma. Juomareput tulivat tosi tarpeeseen. Ajoittain ohi huristi nelivetoautoja, josta nostettiin kättä tai näytettiin peukkua. Eräs pariskunta jopa tarjosi peräkontistaan jääkylmät vesipullot mieheen!

Parin tunnin hikirauhasten erityskyvyn maksimaalisen koetuksen jälkeen olimme polkeneet hiekkaa reilun viiden kilometrin edestä. Taivalta oli vielä jäljellä reilusti yli puolet. Silloin koitti joulu: tieltä haarautui järvelle vievä kävelyreitti, joka ei upottanut juuri lainkaan ja joka oikaisi matkaa reilusti! Loppumatka sujui joutuin ja saavuimme järven rantaan iltapäivän auringon vielä lämmittäessä. Rantahiekka oli vitivalkoista ja vesi kristallinkirkasta. Fiilikset olivat katossa, kun sai ottaa kengät jalasta ja läpsytellä rantavedessä kohti telttailualuetta. Järvellä leiriytyminen oli sallittu vain vaeltajille eikä aidatulla telttailualueella ollut meidän lisäksi ketään muuta. Keitettiin sopat ja suunnattiin järvelle snorklaamaan. Iloksemme havaitsimme kaikkien päiväretkeläisten lähteneen ja järvi oli yksin meidän! Oli maagista astella järven syliin. Ympärillä oli aivan hiljaista. Vesi oli viileää. Sukellus. Veden alla oli kirkasta kuin uimahallissa. Avoin tyhjyys joka suuntaan. Ei muita kuin me ja pari pientä, mustaa kilpikonnaa, jotka uivat vakaan suoraviivaisesti pitkin järven pohjaa. Pulikoitiin pitkin poikin järven rantaa, kunnes aurinko alkoi vaipua horisonttiin. Suunnattiin takaisin leiriaitaukseen meksikolaisen pitsan laittoon. Aitaus oli rakennettu erottamaan toisistaan leiriytyjien ruokatarvikkeet ja saaren asukkaat, dingot. Dingojen ruokkiminen oli ehdottomasti kielletty saarella. Aiemmin ihmiset ruokkivat niitä, minkä seurauksena ne kesyyntyivät ja hyökkäilivät retkeilijöiden kimppuun jopa surmaten yhden tytön. Illan hämärtyessä ja ruoan sulotuoksujen levitessä siinä kieltämättä hiukan vilkuili olkansa yli aitauksesta huolimatta.

Nukuttiin riippumatoissa. Ehdottomasti paras tapa leiriytyä, sanon ma. Siellä sitä on kuin oravanpoika pesässään: on lämmintä, mukavaa ja kuivaa. Minun Ticket to the Moon doubleni ei sisällä sadesuojaa. Yöllä satoi. Siirryin lepäilemään maahan Santerin sadesuojaisen Hennessy Hammockin katveeseen. Siellä oli lämmintä ja kuivaa. Sade onneksi loppui tunnin parin päästä ja oma riippumatto virittyi hetkessä takaisin puiden väliin.

Aamulla herättiin varhain uinnille ennen päivän turistivirran käynnistymistä. Aamupäivä vierähti snorklaillessa ja joulukorttikuvia napsiessa. Lounaan jälkeen olikin aika jo suunnistaa takaisin lauttarantaa kohti. Palatessa löydettiin kävelyreitti, joka vei alusta loppuun ja matkanteko sujui leikiten. Veronsa patikointi kuitenkin vaati seuraavana yönä, jolloin nukuttiin pitkään ja hartaasti.

Semmoinen oli Fraserin saaren seikkailu. Tekstin taisin aloittaa melkein viikko sitten eikä ole oikein ollut saumoja naputella. Tässä on tapahtunut kaikenlaista. reissun päällä meillä on nykyiseltään kahden nuoren miehen ja kolmen surffilaudan sijaan neljä edellistä ja kuusi jälkimmäistä. Nimittäin Samppa ja Juho haettiin meidän seuraksemme Melbournen lentokentältä kolme yötä sitten. Jet lagaavat kalpeanaamat ovat jo muuttuneet iloisen punaposkisiksi aalloilla keikkujiksi. Poikien saapumisen myötä minä ja Santtu päästiin nukkumaan sisätiloihin oikeaan sänkyyn lähes puolentoista kuukauden tauon jälkeen, sillä me vuokrattiin kämppä Jam Jerrupin rauhaisasta pikkukylästä, merenlahden rannasta Melbournen itäpuolelta. Surffaushommia ollaan harrasteltu innokkaasti Phillip Islandin biitseillä. Mahtavia hommia, varsinkin nyt kun ei tarvitse enää palella. Nimittäin Aldissa (Lidlin Aussivastike) ruokaostoksia tehdessämme Juho teki löydön: märkäpukuja oli kaupan hintaan 34,95 dollaria. Ostettiin kaikki kolme näyttävät sinimustat puvut (Santtu investoi jo aiemmin omansa) ja niin Team Aldi sai alkunsa. Kuulette todennäköisesti vielä Team Aldi ft. Ripcurl-Santerin seikkailuista! Ostettiin Goprohon myös muistikortti, joten ehkä luvassa on myös toiminnallista materiaalia. 

Näine lupauksineni täten toivotan lämpöisää joulunodotusta! Tänne on luvattu 35 celsiusta huomiselle :) 

Arkistojen aarteita. Lupaan ensi kerralle hoitaa asiallista kuvamateriaalia.