Polkuja

Olisinkohan missä, jos en olisi täällä? 
kiehtovaa on miettiä polunhaaroja, menneisyytensä valintoja
Miten paljon on näitä risteyksiä ohitettuna 
päivittäin, hetkittäin
Jos oisin toisen, hiukankin toisen valinnut
olisinko minä minä? 
Onko valinta loppujen lopuksi aina selvä,
koska vain yksi on omanlaisin, lähinnä minuutta?
Vai onko minuus sittenkin
nimenomaan valintojen seurausta?

Tänään katselen eilisen valintoja,
taakse jääneitä risteyksiä
kiitollisena.

weheartit.com

Lyhyesti

On hienoa elää etelässä, jossa aurinko sen kuin paistaa ja mustikat kasvaa runsaina metsämansikoiden varrella. Toisin kuin saattaisi arvata, yö on täällä yhtä yötön kuin pohjoisessakin - ainakin klo 6-22. Päivät ovat vierineet ja kellotettuun kasarmielämään on jo tottunut hienosti. Tupakaverit on loistohemmoja, kukin omanlaisensa persoona. Menoa ja meininkiä riittää vaikka muille jaettavaksi. Aamujakin on vielä reiluhko 330 näin äkikseltään ottaen, joten mikäs täällä on miehen päänsä punkkaan illalla kallistaa. Hyviä hiljaisuuksia:)

Aamuja,aamuja

Niinpä niin, vajaan tunnin päästä lähtee juna Vihannista. Juna, joka kuljettaa minut valtion palvelukseen Uttiin. Laskuvarjojääkäriksi. Tämän vuoksi voi blogitus jäädä hiukan entistä vähemmälle. Yritän tuoda esille kuulumisia myös tätä kanavaa pitkin aina kun pääsen lomalle.

Kiitos mielenkiinnosta ja pysykää kanavalla, toivottaa lähes-jo-alokas Mehtälä!

kuula & kasa

Vai että lääkäriksi?

Vai että lääkäriksi?
nyt tulevaisuuttani pohdin
Sillä hups, lääkikseen pääsin
Ja sinne kyllä mennäkin tohdin!

Niin, ovet ovat auki myös bioinformaatioteknologiaan
ovet, joista loistaa suuri ja mielenkiintoinen maailma
Sekö hylätä pitäisi vaan?
Jos, niin harmaa on mieleni ilma.

Kuitenkin,
Lääkis.
Ihmeellinen ihmiskeho,
jossa kaikki vaikuttaa kaikkeen.
Lukemattomat mahdollisuudet:
Korvalääkäristä kyynärpäälääkäriin,
Silmälääkäristä suolistolääkäriin,
Tutkijasta terveyskeskuslääkäriin.

Mitä jos olisin isona lääkäri?
Valkoisessa takissani
antaisin selkeän diagnoosin:
Tämä on selvä radiuksen murtuma kasvulinjan proksimaalipuolella.

Ehkä sitten niin. Ensin jääkäri, sitten lääkäri.
Ja jos ei, koulunhan voi vaihtaa
hankkeutua vaikkapa hortonomiksi
Tai kellosepäksi
Tai luomuviljelijäksi
Tai katusoittajaksi
Tai diplomi-insinööriksi
Tai professoriksi
Tai matkaoppaaksi
Tai 
joksikin muuksi?

Päivittely

Huomispäivä on eiliselle tuntematon, ja myös tälle päivälle. Tätä päivää se ei haittaa. Se loistaa olemassaolollaan, kenties toisinaan katsahtaen myhäillen eiliseen. Tämä päivä nimittäin tuntee eilisen. He ovat hyviä ystäviä, huolimatta eilisen säröistä - nukuttu yö on jo vaivuttanut kaikki eilisen epäonnistumiset unohduksiin. Pilven kultareuna on valaissut koko pilven. 

Vaikka tämä päivä vielä näkisikin jonkin synkän piirteen eilisessä, se ei häntä haittaa. Tämä päivä on vain salaa iloinen siitä, ettei ole eilisen housuissa - ettei sada, ole nälkä tai muuten vain kurjaa. Tämä päivä taitaa olla hieman itsekeskeinen, saattaa joku ajatella. Tämä sallittakoon tälle päivälle, onhan hän ainutlaatuinen. Aivan kuten eilinen ja huominenkin.

Huominen tuntee sekä tämän päivän että eilisen. Hän luulee tuntevansa eilisen yhtä hyvin kuin tämä päivä, mutta erehtyy. Huominen nimittäin näkee eilisen vielä säröttömämpänä, hienompana kokonaisuutena kuin tämä päivä. Ylihuominen näkee eilisen jo lähes virheettömänä, ylihuomisen huominen täydellisenä. 

Tämä päivä tietää huomisesta ja tämän kaikista isoveljistä. Hän näkee heidät ikään kuin suurena, värikkäästi pukeutuneena ihmisjoukkona. Ihmiset ovat hänelle tuntemattomia, mutta lähimpänä olevat näkyvät toisinaan hyvin selvästi. Jos esimerkiksi huominen on nimeltään Lähtö Amerikkaan, tämä päivä näkee edessään lukemattomia, iloisenkirjavia ihmisiä - joiden kasvot ovat kuitenkin tunnistamattomat. Joskus, kun tulevaisuus lupaa arkea, saattavat ihmiset olla tämän päivän näkökulmasta hiukan harmaahapsisia.

Tuijotellessaan tulevaisuuden kumppaneitaan tämän päivän tulisi muistaa pitää kohtuus. Huominen, ylihuominen ja muut ovat kuitenkin ventovieraita, vaikka ovat toisinaan hyvinkin tutun näköisiä. Ja kuten äiti on kaikille opettanut: jos et tunne ihmistä, ei ole hyvä kiintyä häneen liiaksi. Tämä päivä saattaa tuntea itsensä rähjäiseksi katsellessaan korealta näyttävää tulevaisuutta. Kuitenkin hänen olisi hyvä muistaa, että loppujen lopuksi hän itse on ylitse muiden. Hän on kaikkein tärkein.

Kotona

Kesä on edennyt,

huimaavasti!

Vihreys vallitsee kaikkialla

Uuden elämän riemu.

PS. Kuva-arvoitus:

(Vastaus löytyy osoitteesta Jokitie 7, 92400 Ruukki)

Tik tak tik

Postaukseni kuuluu kahdessakin mielessä kategoriaan pitkästä aikaa:
 1. kirjoitan pitkästä aikaa
2. Kirjoitan pitkästä aikaa from the States, ts. beyond the Atlantic, ts. USA:sta!

 Aika on ihmeellinen käsite. Jopa ihmeellisempi käsite kuin suhteellinen nopeus (Mikä on lentokoneesta lentosuuntaan nähden vastakkaiseen suuntaan koneen lentonopeudella ammutun luodin nopeus maan suhteen?). Ajan kulu nimittäin riippuu täydellisesti tilanteesta. On tilanteita, joissa aika matelee. Sekunnit kestävät kauemmin kuin mannerlaattojen irtoaminen toisistaan astenofäärin konvektiovirtauksien seurauksena. Tilanteita, joihin verrattuna etanan ultramaraton on yhden neljäsosanuotin mittainen. Esimerkiksi:

- Viimeinen lento ennen määränpäätä
- Los Angelesin kello neljän ruuhka
- Hetki ennen huvipuiston vapaata pudotusta
- Aika ruuan tilaamisen ja pöytään saapumisen välillä ravintolassa
- Hammaslääkäri (klassikko)
- Maha tyhjänä vietetyt hetket (vältä näitä!)

 Hitaasti kuluvia hetkiä on kuitenkin hyvin vähän, itse asiassa. Vaikka sekunteja, niin pitkiä kuin ne tarkemmin ajatellen ovatkin, on mahtavat 864000 kappaletta kymmenessä vuorokaudessa, on lomani täällä Los Angelesissa auttamatta ohi. Miten se on mahdollista? Syynä taitaa olla se, ettei lomalla ollut juuri lainkaan matelevia hetkiä. Loma koostui puhtaasti hauskoista, riemukkaista, maukkaista, unohtumattomista tapauksista. Tapauksista, joissa aika lyö nopeammin kuin tuhat salamaa. Esimerkiksi:

- Auringossa löhöämisestä
- Seinäkiipeilystä
- Uimisesta
- Hotelliaamiaisista
- Surffaamisesta
- Hollywoodista
 - Porealtaista
- Biitsin varrella pyöräilystä
- Yleisestä hoopoilusta

 Ja siinäpä loma sitten hujahtikin. Elämä vie eteenpäin, mutta tämänkin reissun muistot säilyvät mieltä kirkastamassa - toivottavasti vielä satoja miljoonia sekunteja :)

Juokseminen

Talvi ja routa ovat teiltä jo hyvän aikaa sitten väistynyt, ja juoksulenkit ovat saaneet alkunsa. Ja ehei, en missään nimessä tarkoita nykyajan juoksemista, siis tätä: 

Kenkäteollisuus nimittäin on hiljalleen uskotellut kuluttajaparoille, että juoksemiseen heidän jalkansa tarvitsevat ehdottomasti täysvaimennetut, iskunkestävät, hydraulijousitetut, aerodynamiikkanauhoitetut, hikeä imevät ja siirtävät, yläpronaatio-, kiertokanki- sekä kantapäkiätuetut kapineet, joita kengiksi vielä kutsutaan. Takana on se aika, jolloin ihmiset juoksivat - jos ei avojaloin niin sitten tuohitöppösissä tai puukengissä. "Voi ihmispolot", tämän päivän kenkätehtailijat päivittelevät. "Heidän jalkojensa on täytynyt olla poikkeuksetta yhtä tohjona kuin Ikean Lillången-kaappi pudottuaan Empire state buildingin katolta. Onneksi nykyaikaiset, kierot ja lahjotut pyytteettömän objektiiviset ja riippumattomat lääketieteelliset tutkimukset ovat osoittaneet meille, miten kiertokanki sekä hyperpronatoiva välipohjallinen ovat yhtä välttämättömiä juoksijalle kuin happi. Tämän meille näyttää tutkimus 53Z, jossa juoksija B juoksi ulkona avojaloin ja juoksija A upouudet Übermarathoner™-  kengät jalassa hapettomassa tilassa. Juoksija B menehtyi ennen juoksija A:ta, kuolinsyynä kolme marssimurtumaa, revähtänyt pohje, radiuksen murtuma kasvulinjan proksimaalipuolella sekä molemmat akillesjänteet poikki."


Vinoilu sikseen. Itsekin nimittäin juoksin vielä vuosi sitten Arizonan aavikolla kalkkaroita väistellen - jalassani Aciksen täysvaimennetut monot. Eivätkä hyvät lenkkarit juoksusta suorastaan epäterveellistä tee, ne vain aiheuttavat riippuvuuden. Fakta nimittäin on, että vaimennettu kenkä muuttaa luonnollisen päkiäaskelluksen kantapääaskellukseksi. Tämä ei ole haitallista, jos juoksemista harrastetaan loppuelämä täysvaimennuksilla varustettuna. Se ei vain ole luonnollista paljain jaloin kehittyneelle ihmiselle. Näkeehän sen pikkulapsistakin, joille lykätään ensi kertaa kengät jalkaan: ne eivät tahdo pysyä pystyssä, vaikka avojaloin jo kävelisivät täysin.

Amerikassa koin kuitenkin valaistuksen testatessani vibram fivefingersejä ensimmäistä kertaa. Lenkkarilenkkeilijä, et tiedäkään kuinka ilmavaa, vapaata ja höyhenkevyttä elämä voi olla! Ostin heti omat varvastossut, nimittäin tuollaiset---------->      Juokseminen tossuilla on täydellisen hienoa! Ja vaikka jalat kastuukin märällä kelillä, niin kylmä ei tule kenkien suuren sisäisen kitkakertoimen ansiosta. Ja tämä ei tarkoita, että kengät hankaisivat jalkoja millään tavalla. Pakkassäällä jalat tahtovat jäätyä, ja talvi täytyykin kituuttaa joillain toisilla kengillä. Vaan sitä suurempi nautinto on juosta seuraavat kolme vuodenaikaa vibramseilla!

Kaikista hienointa olisi tietenkin juosta avojaloin, mutta soratiellä talven herkistämät jalkapohjat kuluttavat itsensä turhan nopeasti loppuun. Jos sitä sitten kesemmällä...

.. 

Minusta

Saanan huipulta

Nyt seuraa postaus, jossa kerron hieman itsestäni ja elämäntilanteestani. Onhan blogi kuitenkin henkilökohtainen, ja jos henkilö sen takana on epämääräinen, voi sekavien kirjoitusten tavaaminen kääntyä  vaikeusasteeltaan 5.12 seinäkiipeilyradan tapaiseksi: mahdottomaksi (Välihuomautus: seinäkiipeily on äärettömän upea harrastus! Heti isompaan kaupunkiin opiskelemaan mentyäni alan varmasti rimpuilla jossain sisähallissa. Ja miksei ulkokallioillakin, kun harjoitusta on tullut). En tosin takaa tämän tekstin huomattavasti helpottavan muiden sepustusten lukemista, mutta jospa se toisi seinään yhdenkin auttavan nupin, jotta vaikeusaste pysyisi 5.11:ssa :).

Olen nyt keväällä kirjoitukset läpi pakertanut abipoika, jolle on täysi kysymysmerkki, mikä haluaisi olla isona. Mietinnän alla ovat lääke- ja luonnontieteelliset alat, mutta mikään ammatti ei tunnu houkuttelevalta ylitse muiden. Hain yhteishaussa mm. lääkikseen sekä fysiikan, kemian ja biologian tiedekuntiin. En ajatellut panostaa paljoa pääsykokeisiin juuri ammattihaaveen puutteen vuoksi, menen lääkikseen jos satun pääsemään. Esimerkiksi fysiikan alalle pääsen suoraan, kun kirjoituksissa iloiseksi yllätykseksi ylitin roimasti itseni.

Opiskelupaikka ei ole kuitenkaan päälimmäisenä mielessäni sattuneesta syystä. Heinäkuun 9. päivänä tieni vie Uttiin, laskuvarjojääkärikomppaniaan. Koulutus kestää vuoden, joten mietintäaikaa jatko-opiskelun suhteen on onneksi runsaasti. Eihän sitä tosin tiedä, kuinka pitkälle itse rankassa koulutuksessa selviää. Saa nähdä. Mutta varmaa on, että pois tullaan vasta kun pään voi kantaa kainalossa tai jalan voi postittaa etukäteen kotiin! Vuosi tulee varmasti olemaan haastava, mutta myös paljon antava siitä selviäville.

Tällä hetkellä elämä on kuin silkkiä vaan! Kevät tekee tuloaan, töitä riittää raksalla, yo-juhlat lähestyvät, Los Angelesin piipahdus(siitä varmaan myöhemmin) lähestyy... kaiken kaikkeaan on todella hienoa elää tätä elämänvaihetta, jossa tulevaisuus pitää sisällään kutkuttavia asioita ja samalla on myös täysin avoin.

Mahtavaa olla nuori!
niin paljon mahdollisuuksia,
niin paljon ovia auki,
niin paljon iloa ja myös surua,
niin paljon toiveita ja myös jännitystä,
niin paljon hykerryttäviä, sykähdyttäviä tunteita,
niin paljon koettavaa, nähtävää, kuultavaa, 
opittavaa
niin, ja joskus myös paljon tarmoa.

weheartit.com

Vaellus

Harri

Mukavampaa ajanvietettä kuin hiihtäminen  aurinkoisessa tunturissa, tuulen tuivertaessa ja lumen säihkyessä joka suunnassa tai ruoan laitto tuntien taivalluksen jälkeen tai Lapin auringonlaskun ihaileminen saa hakea! Tämä tuli omalla kohdallani toistamiseen havaittua, kun lähdin vielä abimaisesti koulusta erkaantuneenakin mukaan lukiomme jokakeväiselle hiihtovaellukselle. Tällä kertaa tiemme vei Kilpisjärven tienoille. Säät hellivät meitä vaeltajia, sillä vain ensimmäisenä päivänä oli lumisen pilvistä. Kyseisenä päivänä kaikki taittoivat matkaa rankoilla potkuilla ja sauvanvedoilla, mutta illan hämärtyessä sumu sai voiton ja leiripaikka jouduttiin pystyttämään suunniteltua aiemmaksi. Koko ensimmäisen päivän poropeukaloista porukkaamme seurasi uskollisesti kesy poro, Harri nimeltään.Välillä tunteet kuumenivat Harrin pyrkiessä ruokaa pursuilevien ahkioiden sisältöön käsiksi, mutta heti seuraavana päivänä kaunat haihtuivat ja tilalle tuli kaipaus: Harri oli jättänyt laumamme.

Suru kuitenkin hälveni kun aurinko alkoi paistaa kirkkaalta taivaalta. Horisonttikin alkoi erottua ja hakusalla ollut majapaikka löytyi aivan läheltä. Innolla kaikki hiihtivät Ailakkajärven tuvalle, jonka ympäristössä päivä meni syöden, avantoa hakaten ja hiihdellen. Siitä vaellus seuraavana päivänä jatkui pari päivää päätyen aina Saanatunturin juurelle (myönnän, oikaisin vähän sillä kello on mitä on). Viimeisenä iltana me, joilla virtaa vähänkään oli jäljellä, hiihdimme Saanan laelle saakka. Näkymät olivat mullistavat. Mikään kuvailu ei tee kunniaa niille maisemille, joten menkää ja katsokaa itse. Saanalta alas lasketellessamme aurinko laski juuri Ruotsin vuorten taakse. Luonto näytti kaiken kauneutensa ja mahtavuutensa, ja kokemus oli kyllä yksi mieleenpainuvimmista ever! Vielä pari kuvaa reissutunnelmista:

Hernekeittopäivä. (irvistys johtuu kovasta purkinavaamisponnistelusta, EI pahasta ruoasta. ei missään nimessä. ehei. eiei. älkääs kuvitelko moista.)

"Kilpisjärven mahtava Saana..."

Alku

Tralalaa. 
Hiiht hiiht
Hyp hyp brr.
Paisk bang hihi.
Mumsmums namm rousk röyh maisk.


Anteeksi. Pyrin tuottamaan jokusen järkevän sanan, vaikka koulunkäynti onkin ohi ja aivot ovat täydellisesti narikassa, enkä muista missä. Ehkä ne unohtuivat liikkasalin naulakkoon matikankirjoitusten jälkeen? Vai olivatkohan ne mukana vielä yhteiskuntaopin kokeessa viime torstaina? Sitten ne voivat sijaita myös kömmössä. Paikassa, jossa Ruukin lukion abit ovat vuosikymmenten ajan ylevästi toteuttaneet tavoitettaan minimoida aika, jonka edellisenä tuntina kertyneet tiedot viettävät säilömuistissa. Paikassa, jolla on aivan oma tuhansia muistoja huokuva ikiaikainen tunnelmansa. Kömmössä jokainen abi tuntee olevansa esi-isiensä maalla  ja voi sielunsa silmin nähdä aina evoluution alkutekijöihin saakka, aikaan, jolloin ensimmäiset ameebankaltaiset abit (Abimprobatur molluscensis) vaelsivat paikalle. Tämä laji on relikti eli jäännös, ja sen esiintymistiheys etenkin maanantaiaamuisin on erityisen suuri vielä näinäkin päivinä.

Tutkijoiden kova kohtalo. Kuva: weheartit.com

Kömmöstä otollisen elinympäristön nykymaailman abille (Homaprobatur sabiens) tekee se tosiasia, että siellä järjellisten tekojen toteuttaminen on mahdotonta. Tutkijat ovat kautta aikojen pyrkineet selvittämään tämän kokemusperäisen tosiseikan mysteeriä, mutta kaikki lähelle ratkaisua päässeet ovat muuttuneet itsekin niin abimaisiksi, että ovat unohtaneet tutkimuksensa autuaasti sen sileän tien. Nämä ennen intohimoiset tutkijat muodostavat nykyään valtaosan erään pienen, onnellista ja luonnonläheistä elämää elävän Tyynenmeren saaren väestöstä. He kuluttavat päivänsä riippumatossa loikoillen, surffaten ja syöden kookospähkinöitä sekä mangoja suoraan puusta.

Olisi ehkä ollut parempi hakea ne aivot ennen blogituksen jatkamista. Tyhjässä päässä pienestä ajatuksen hiutaleesta kehkeytyy nimittäin edellisenkaltainen, jotakuinkin hallitsemattomantempaava lumivyöry. Toivottavasti kukaan ei loukkaantunut? Otan tapahtumista täyden vastuun! Jättäkää kommentti, jos tarvitsette apua tämän luettuanne. Lopuksi haluaisin tiivistää ajatukseni joksikin konkreettiseksi tämän tekstin konkreettisimmaksi  ääh. No, joka tapauksessa tahtoisin lausua pienen runon:

Laskuvarjo
Sinä ilmassa suuri ja mahtava,
Pasaatituulet kaappaat
Yli matalan ja korkean keskuksien
läpi pilvilinnojen ja tuhansien auringonsäteiden
allasi jääkärin saappaat.

Repussa olet pieni, erakoitunut
Vaatimaton, köyhäkin.
Mutta tunnen sinut, ystäväni
ilmassa uljaista uljain!
Kalpenee albatrossikin.

Erilaisuus ja tasa-arvo

Lämmittelypostauksesta suoraan asioiden selkäytimeen, suorastaan beeta-aktiivisen isotoopin ytimeen. Tänään vietämme tasa-arvon päivää. Tasa-arvo on asia, joka on mielestäni erittäinkin päivän liputtamisen väärti. Naisten ja miesten välinen elintasokuilu on yhä olemassa, ja sitä vastaan tulee käydä taistoon kuin don Quijote ikään tuulimyllyjä päin ratsasti: rohkeasti, ylväästi ja päättäväisesti. Tuulimyllyt eivät ikävä kyllä tainneet olla moksiskaan   don Quijote -paran peitsenheiluttelusta. Myöskään epätasa-arvo ei yhden ihmisen vääntämisellä paljon poikkea tasapainoasemastaan - tai jos poikkeaakin, on poikkeamasta vielä hyvän matkaa epätasa-arvon tukipinnan ulkopuolelle (pahoitteluni fysikaalisista vertauksista, fysiikan kirjoitukset tulossa:)). Epätasa-arvon totaalinen kaataminen vaatii yhteen hiileen puhaltamista, niin että hiilen lämpötila saadaan tuhansiin kelvineihin.

Sosiaali- ja terveysministeriön sivuilta (klik) poimittua:

Keskeisiä tasa-arvopolitiikan teemoja ovat

• sukupuolinäkökulman valtavirtaistaminen
• työelämän tasa-arvokysymykset
• samapalkkaisuus 
• tasa-arvo koulutuksessa
• työn ja perhe-elämän yhteensovittaminen
• naiset ja päätöksenteko 
• naisiin kohdistuvan väkivallan ehkäisy
• miehet ja tasa-arvo.  

Ehdottomasti jokainen näistä kohdista on tavoittelemisen arvoinen. Toteutus on vain ongelmallista: millä keinolla esimerkiksi työpaikoilla naissortoa voidaan ehkäistä? Laki kyllä kieltää kaikenlaisen syrjinnän, mutta valvonta on käytännössä mahdotonta. Myöskään naisiin kohdistuvan väkivallan voi ehkäistä viime kädessä vain henkilö, joka nyrkkinsä naista vastaan nostaa. Vihonviimeisen alhainen teko muuten, jos saan kommentoida. Nainen on nimittäin evoluution seurauksena muodostunut lihasmassaltaan miestä vaatimattomammaksi. Tässä tietysti on suuria eroja yksilöiden kesken, ja mustan vyön karatemimmi osaa varmasti hoitaa ristiriitansa fyysisesti myös miesten kanssa, jos tarve vaatii. Nyrkinkohottajalle sukupuolesta riippumatta sanon kuitenkin: älä kohota. Mitä saavutat sillä? Ja jos kohotatkin, teethän sen isompaasi vastaan, mieluiten toverillisessa yhteisymmärryksessä vastustajasi kanssa:)

Takaisin puronvarteen, sanoi lappalainen kullanhuuhtoja lappajärvellä lappapuurolautasen lapattuansa. Tasa-arvo on sotkettu nykypäivänä yhä pahenevassa määrin tasapäistämiseen. Sukupuolten välillä tämä tarkoittaa esimerkiksi lasten sukupuolineutraalia kasvatusta, joka on kauas hakoteiden sivupoluille menemistä. Lapsi nimittäin auttamattomasti on joko tyttö tai poika - biologisesti ottaen. Neutraali kasvatus voi hämmentää syvästi lasta myöhemmällä iällään. Ennemmin tai myöhemmin hän tajuaa ihmiskunnan koostuvan kahdesta sukupuolesta, jotka poikkeavat ja joiden tuleekin poiketa toisistaan. Tätä näkökulmaa lapselle ei ole koskaan tarjottu ja oma paikka maailmassa on epäselvä. Menipä tämä nyt hyvin syväpsykologiseksi, ehkä liiankin. Todistuksessa minulla on tasan yksi psykologian kurssi, joten voi hyvin olla, että ammattipsykologi runnoisi päätelmäni ojanpohjalle.

Tasa-arvo loistavuudessaan ei saa varjostaa erilaisuutta ja sen tuomaa rikkautta. Tähän on ehdottomasti vedettävä raja. On rikkaus, että on valkoisia, värikkäitä, lyhyitä, paksuja, pitkiä, blondeja, professoreja, hoikkia, iloisia, rohkeita, ujoja, ahkeria, järkeviä, hauskoja, kaihoisia, tyrmääviä (ei fyys. merk. kats. ylh.), ponnekkaita, optimisteja, pessimistejä - ja miehiä sekä naisia. Erilaisina, tasa-arvoisina.

Sitä paitsi vastakkaisen sukupuolen puuttuminen tekisi maailmasta septedentkiljoona (10^79) kertaa tylsemmän paikan. Tutkitusti:)

Huhhahhei, huomenna on viimeinen fysiikanlukupäivä. Sitten on kaksi matikkapäivää, ja sitten se alkaa: koulunjälkeinen elämä. Kauan odotettu sateenkaaren päässä siintävä aarre! Metsän takana yllättäen avautuva kukoistava laakso! Leppeä etelätuuli, joka kosteudellaan vilvoittaa koulukirjojen alta raahautuvaa abia! Tätä voisi jatkaa loputtomiin, sillä elämän ovet  auki ties minne tahansa, ja se jos mikä on riemastuttavaa.

Miksun blogitus..

..saa nyt ensimmäisen amerikattoman postauksensa. (huom. ä- ja ö- kirj.) Kävin seikkailemassa blogien maailmassa, otin rohkean askeleen aina avaran maailman ulkopuolelle - ja innostuin. Tällä en missään nimessä tarkoita, etteikö Avara maailma olisi hyvä blogi. Päinvastoin. Se on nimittäin kaikessa loistavuudessaan imenyt kaiken mahdollisen muihin blogeihin suuntaamani huomion takaisin itseensä. Kannattaa kokeilla.  

Blogitus on hieno keksintö. Blogeissaan ihmiset ovat luovia. He jakavat omaa elämännäkemystään muille, innostavat, verkostoituvat, tunteilevat, vitsailevat, taiteilevat.. Blogien kautta solmitaan ystävyyssuhteita ja löydetään hengenheimolaisia. Parhaat blogit ovatkin blogittajansa näköisiä, kuten haitulitallaa - amerikanmatkakumppanini blogi, jonka tässä äskettäin "löysin" puolen vuoden tauon jälkeen ja havaitsin sen suorastaan ylitsevuotavan hienoksi. Blogi on täydellinen vastakohta omalle kuolleelle kummitusblogilleni, se tursuaa kirjoittajansa luonnetta, ajatuksia, elämäniloa, sanoja ja tekoja. Kannattaa kokeilla.

Seuraavaksi:

  Nenäliinatarina pienestä blogista

Jenkkeihin lähtö sai minut perustamaan blogin. Amerikassa riehuessani istuuduin silloin tällöin ja sysäsin aivojeni synapseja tuottamaan jotain lukukelpoista lukemistoa blogiin. Blogin elämä oli köyhää ja karua persoonattomine ulkoasuineen ja pitkine tekstittömine taukoineen, mutta se oli kaikessa vaatimattomuudessaan onnellista. Se riemastui jokaisesta lyhyestäkin tekstistä ja lukijakommentit saivat sen ekstaasin partaalle. Ne olivat hetkiä, joina blogi tunsi itsensä tärkeäksi ja sen elämä tuntui olevan lempeänpunaisilla ruusuilla tanssimista. Blogi kasvoi ja varttui aina iloiseksi kolmikuukautiseksi taaperoksi, kunnes väistämätön tapahtui: lähtö. 

     Amerikasta palattuani en enää koskaan kirjoittanut. Blogi jäi yksin. 

Lopultakin palasin. Kohtaan jälleen pienen blogini, joka ei syyttele, katsoo vain hiljaa. Katseesta kuvastuu kuitenkin koko pientä bloginsydäntä yli puolen vuoden ajan raastanut epätoivo ja ikävä. Pitkän hiljaisuuden jälkeen blogi lausuu ajatuksensa runon muodossa:

Tulevaisuus

Sen merkitys oli merkityksemättömyyttä

Sen toivo oli toivottomuutta 

Sen suunnitelmat olivat kuin pölynhiukkaset auringon valokeilassa,

tavoittamattomissa.

Yksinäni kaikkea mietin, adjektiivien vertailuakin:

Tyhjä, Tyhjempi, Tyhjin, Tyhjimpi, Tyhjimpäimpi, Maha toisen tunnin viimeisellä minuutilla,

Tulevaisuus.

Runon kuullessani heittäydyn blogin kaulaan ja rutistan niin että sen bitit ja pikselit narisivat. Lupaan olla jättämättä sitä enää koskaan yksin. Toivoa vain sopii, että blogini saisi nauttia laiskan kirjoittajansa laiskanpulskeista laiskotteluajatuksista edes uudet kolme kuukautta.

Hiihtovaellus lähestyy!!! Kuva: Smashingmagazine.com