Mennyttä ja tulevaa

Taas on vierähtänyt pari hassua kuukautta edellisestä kerrasta, kun blogilleni annoin laatuaikaa. Nyt sattuu olemaan koulussa ainakin parin päivän ajan nollataulumeininki, joten eihän tässä auta kuin soittaa sanan säilää! Tuloksena voi hyvinkin olla muutama ylinouseva kvartti ynnä muita riitaisia sointuja. Vaan sehän on nykyaikaa parhaimmillaan, tuottaa jotain uutta ja korvaan särähtävää. Vai?

Viime viikolla tapahtunutta: pyöräilin kouluun pienessä aamujurrissa, kuten tavallista. Erään ylikulkusillan jälkeisessä mutkassa talvi yllätti jälleen. Mustalla jäällä yön aikana pinnoittunut pyörätie sai pyörän eturenkaan sivuittaisen lepokitkan pettämään. Seurauksena tästä rämähdin pyörällä kyljelleen. Pahasti ei käynyt, sillä rannetta tai puujalkaa ei enää oikeastaan yhtään kivistä. No, revenneet housut ovat yhä yhtä revenneet ja pyörävanhuksen kulku muuttui hieman laahaavaksi. Elämäähän se vain on tällainen toilailu, mutta nihkeitä fiiliksiä kieltämättä liittyy tilanteeseen, kun löytää itsensä äkillisesti asfaltin pinnasta, nousee ylös paikat hieman kolottaen ja ennen kaikkea pälyillen, ehtikö kukaan nähdä noloa tilannetta. 

Kiitettävän paljon olen tänä syksynä kerennyt liikkua luonnossa kaupunkilaisuudesta huolimatta, täytyy sanoa. Elokuun alussa käytiin vaeltamassa Kebnekaisella ja toissa viikonloppuna hönkäistiin poikien kanssa iso karhunkierros. Lisäksi ollaan tehty päivä/iltaretkiä notskille niin meren, joen kuin suonkin rantaan. Hienoa on ollut eikä kommelluksiltakaan ole vältytty. Karhunkierroksella yhdeltä kaverilta pyörähti nilkka ja Kebnekaisella toiselta kaverilta naama meni tohjoksi mäenlaskun seurauksena. Pyörähtänyt nilkka hoitui naaman irvistelyllä ja icepowerilla seuraavan 30km ajan, mutta jälkimmäinen meni kopterihommiksi. Jälkeenpäin ajatellen moni asia olisi voinut Ruotsin seikkailussa mennä huonommin, ja onnettomuuden uhri on tällä hetkellä hyvissä voimissa. Kokemus oli kuitenkin melkoisen pysäyttävä. Se mursi nuoruuden kuolemattomuusilluusiota, josta syksyn psykologian kurssillakin on ollut puhetta: onnettomuus voi sattua myös omalle tai ystävän kohdalle eikä vain tuntemattomille ihmisille, joista lehtiin uutisoidaan.

Kuolemattomuusilluusioni siis järkkyi, mutta ei ilmeisesti kuitenkaan murtunut. Kävin nimittäin pari viikkoa takaperin laskuvarjohypyn alkeiskurssin. Oli mahtavaa päästä taas yläilmoihin, tuulien tuiverrukseen kilometrin korkeuteen Oulusalon lentokentän päälle. Näin reservin auringon paisteessa hyppääminen, etenkin ensi hyppy, jännitti kyllä aika tavalla aiemmasta kokemuspohjasta huolimatta. Uuttakin asiaa piti oppia, liitovarjolla kun hypättiin: varjon ohjaaminen, korkeuden tarkkailu, maalialueelle laskeutumisen kuviot ja maahantulo vastatuuleen. Uloshyppykin oli ennenkokematon: piti kiipeillä siiven alle roikkumaan käsien varaan ja pudottautua vasta sieltä. Varjon auettua jännitys kuitenkin laantui ja ilmassa liitelystä kerkesi nauttimaan jopa minuuttitolkulla! Nyt ollaan kärkytty poikien kanssa hyppykelejä, mutta kahden ensihypyn jälkeen hyppysaldo ei ole vielä päässyt karttumaan. Ensi keväänä sitten kunnolla viimeistään! Itseaukaisuhommiakin olisi mahdollisesti luvassa..

Paljon vois vielä kirjoittaa esim kiipeilystä tai kuorosta, mutta alkaa energiatasot laskemaan niin seuraavaksi otan irti täältä koulun atk-luokasta. Syksy pimenee, ja sehän luonnollisesti tarkoittaa pakoa auringon alle. Varattiin poikien kans syyslomaksi lennot Gran canarialle, joka tuli itselle jo hieman tutuksi huhti-toukokuun taitteessa. Nyt pääsee harjoittamaan D-vitamiinin kartuttamista talvea varten oikein kaveriporukalla! Viime reissun kuvasatoa: